Jouko Kuusisen puhe Jaakko Eleniuksen muistoseuroissa

Rakkaat Jaakon läheiset ja ystävät

Tämä 01.07.2010 on historiallinen päivä. En tarkoita nyt vain sitä, että maamme eduskunta istuu parhaillaan päättämässä siitä, millaisen energian turvin Suomessa tulevaisuudessa tehtaiden koneet pyörivät, valot vilkkuvat ja lämpö hivelee viluisia luitamme.

Meille tänne Lauttasaaren kirkkoon kokoontuneille päivä jää merkittäväksi sen tähden, että olemme saattamassa viimeiselle ajalliselle matkalleen henkilöä, joka on jättänyt eri tavoin jälkensä suomalaiseen yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen elämään sekä ennen muuta herännäisyyden vaiheisiin. Puhumattakaan siitä, mitenkä hänen vaikutuksensa on ilmennyt meidän yksilöllisessä henkilöhistoriassamme. Kansanomaisuus, roteva huumori ja ihmisarvon antaminen tekivät hänestä läheisen. Jaakko Eleniuksesta tuli Jaakko tai vieläkin tutummin Jaska. Niinpä tohdin seuraavassa puhua hänestä Jaskana, semminkin kun Jussi-veli siunauspuheessaan käytti samaa ilmaisua.

Jaskan menetys on ollut äärettömän kova isku teille lähimmille. Mutta se kirvelee myös lukuisia muita. Tämä kirkko on täyttynyt murheellisista sydämistä. Jotakin merkityksellistä on otettu meiltä pois. Luovuttamattomasta oli luovuttava. Menetyksen ja surun keskeltä orastaa kuitenkin kiitollisuus. Syvä kiitollisuus siitä, mitä hyvä Jumala on Jaskan kautta meille antanut ja suonut.

Käsitellessään eri hyveitä kirjassaan ”Hyvä ihminen” hän itse pukee ajatuksemme sanoiksi : ”Kiitollisuus on hienointa pääomaa ihmisten keskinäisissä suhteissa. Kiitollisuutta osoittamalla tunnustetaan toisen ihmisen olemassaolon ja toiminnan merkitys ja arvo. - Kiitollisuuden asenne tuo mukanaan tajun elämän yhteisöllisestä perusluonteesta. Kiitollinen ihminen tunnustaa: En minä, eivät minun voimani, ymmärrykseni ja yritteliäisyyteni, vaan jättiläisten olkapäät, joille olen saanut nousta, toisten ihmisten väsymättömät kädet ja rukoukset, toisten uhraukset, ne kaikki ovat tarjonneet ratkaisevat rakennuspuut elämälleni. Sain tulla valmiiseen pöytään. - Kun tietää, miten paljon on muilta saanut, ei voi muuta kuin kiittää.” Näin siis Jaska.

Maanantaina 14.06., kun läheiset veisasivat sairasvuoteen äärellä ”Kiitos Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös” todellisen Jaakko Eleniuksen lipuessa toiseen todellisuuteen, oli Sanan Aika, Raamattua vuoden jokaiselle päivälle-kirjasessa, luettavissa Psalmin 18 sanat: ”Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä.” Sanat ovat säe Daavidin voittolaulusta Herralle, joka oli pelastanut hänet Saulin ja kaikkien vihollisten käsistä.

Jaska hävittäjälentäjänä tunsi laillaan taivaan korkeudet ja vahvuudet mutta varsinaisesti hänen elämänsä muodostui useimmiten taisteluksi syvissä vesissä. Enkä viittaa nyt Ilmasotakoulun uintikilpailuun, jossa Jaska otsallaan muovasi pohjaa uuteen uskoon. Ja jos hän ei aina joutunut syviin vesiin, niin elämä muodostui voimia raastavaksi selviytymiseksi kuohuvissa ja pyörteisissä koskissa.

Eivät ainoastaan kirjat ja ajattelijat, vaan oma elämä itse, muovasivat Jaskasta ihmisen osan tuntijan ja tulkitsijan. Hän avasi kärsimyksen todellisuutta; se ei ole satunnainen vieras tai kummajainen, vaan perustavaa laatua oleva tosiasia ihmisen elämässä. ”Kärsimyksen pyhätössä” jalostunut taito, kyky kuunnella ja heikon ihmisen ymmärtäminen toivat hänet lähelle. Jos luuli tarpovansa syvällä, Jaskan hoitava sana tuntui tulevan vieläkin alempaa nostaen ja kannattaen. Ei hurskastellen.

Kuohuntoja aiheutti myös Jaskan tapa ilmaista asiansa. Jos tässä tilanteessa ja etenkin rauhanliikkeen miehestä puhuttaessa sallitaan, Jaska käytti täsmäaseenaan katkaistua haulikkoa – mieluimmin kaksipiippuisena. Osumatarkkuus oli taattu. Asia meni perille. Sana osui ja sattui, miten kuhunkin. Tämän johdosta Jaska joutui miltei yhtenään ”kirjeopistoon, puhelinneuvonnan ja kansanvalistuksen kohteeksi”, kuten hän itse asian ilmaisi.

Kannanotoissaan Jaska oli suora ja tinkimätön niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Hänen eräs lempivirtensä vuoden 1701 virsikirjasta kuvastaa tätä asennetta: ”Äl' ann' mun vilpistellä/Pois sinust' Jesu Christ'!/Vaan vahvist' uskoon vielä,/Kiinnit' sinuus kiintiäst';/Ett' sotii vahvast' taidan,/Mua kätes tuetkoon;/Sit' iloll' veisat' mahdan;/Jo nyt kaikk' täytett' on.” (VVK 391,11) Tältä pohjalta hän ilmaisi kantansa. Hän ei laskelmoinut, ei varmistellut taustojaan, ei pelännyt seuraamuksia ja jos niitä mietti, ei antanut niiden vaikuttaa, niillä ei ollut arvoa. Asia ja se totuus minkä hän piti oikeana ratkaisi.

Jaska oli huolissaan evankeliumin peittymisestä, armon ehdollistumisesta ja katoamisesta sekä Kristuksen kärsimyksen ja ansion hämärtymisestä. Ihmisten maailma on kova ja armoton. Heikot sortuvat kun vahvat porskuttavat. Jaska pelkäsi, että sama kehitys käy kirkossakin, jonka tuli edustaa toisenlaista maailmaa. Vahvat jylläävät; ne jotka hallitsevat tai luulevat hallitsevan uskon, parannuksen, Jumalan tuntemisen, moitteettoman elämän jne. Hengellisestä elämästä ja kristillisestä uskosta tulee omaehtoista yrittämistä, tekemistä, touhuamista ja suorittamista, jossa Jumalan työ Kristuksessa sivuutetaan ja unohdetaan. Heikolle syntiselle ei tällaisessa uskonnollisuudessa jää mitään sijaa. Ja juuri Jeesuksessa Kristuksessa Jumala armossaan ja rakkaudessaan lahjoittaa kehnolle ihmiselle kaiken mitä tämä tarvitsee. Kaiken, ei tarvita mitään muuta.

Vaikka Jaska oli peri pohjalainen, hänessä esiintyi eräänlainen savolainen ote; vastuu on viime kädessä kuulijalla. Hänessä piili tietyllä tapaa arvaamattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen itsestään antama kuva näyttäytyy arvoituksellisena ja osin salaperäisenä. Yhtäältä hän vitsaili huonoudella ja taitamattomuudella, jos kohta ajoittain kärsi vaivasta, mikä esiintyy etelä-pohjalaisilla miehillä yleisemminkin; eli ”kun hyvää yrittää, pakkaa priimaa tulemahan”.

Jaskan kiintymys ja rakkaus herännäisyyteen eli lujana ja syvänä. Sitä ei murentanut hänen saamansa arvostelu, ei edes se, että liikkeen johto aikanaan julkisesti irtisanoutui hänen mielipiteistään. Seurat ja Siionin virret kantoivat ja pitivät kiinni. Jaska arvosti tavallista ”työnpilaamaa” seurapenkkien kansaa, seurojen järjestäjiä ja maallikkopuhujia. 1970-luvun puolivälissä silloinen H-Y:n toiminnanjohtaja Väinö Maunumaa, Jaska ja keväällä edesmennyt rovasti Viljo Porkola alkoivat järjestää valtakunnallisia maallikkopäiviä seurapuhujien rohkaisemiseksi ja saamiseksi lisääntyneen seuratoiminnan tueksi. He tunsivat olevansa tekemisissä herkän asian kanssa. Heitä kaihersi pelko, ettei teologisilla käsitteillä sekoitettaisi näitä elämän koulimia ja Jumalan jalostamia, joiden ajatukset ja puheet kumpusivat arkisen elämän keskeltä kansan omalla kielellä, eikä millään munkkilatinalla.

Herännäisyys antoi Jaskalle syvän pohjavireen. Mutta niin antoi Jaskakin elämästään paljon herännäisyydelle. Hänen todellinen merkityksensä on arvioitavissa vasta vuosien päästä. Tässä yhteydessä meidän on muistettava eräs ratkaisevan tärkeä seikka, josta tunnemme suurta kiitollisuutta.

Hyvä Eeva-Liisa. Ilman sinua Jaskan ei olisi ollut mahdollista olla se Jaska, jona hänet tunsimme ja tullaan muistamaan. Sinä jaksoit järkähtämättä seistä miehesi rinnalla riepottelevimmissakin myrskyissä ja olit korvaamaton tuki palvellessanne herännyttä kansaa, körttikansaa. Sinä istuit monet kerrat auton rattiin vieressäsi seuraliikkeen ja kirkon asioissa ja riennoissa aikansa ja voimansa kuluttanut mies. Annoit Jaskalle mahdollisuuden huokaista tai tuumia sanottavaansa, kun lähditte yön selkään kohti herättäjänpäiviä syksyisille pimeille taipaleille tai talvisin lumimytereihin ja paukkupakkasiin tukenanne Herra ja ennen muuta parit pilkkihaalarit sekä motti halkoja Mersun takakontissa. Siinä matkasaarnaajan ja hänen puolisonsa elämän ihanuus ja kurjuus, romantiikka ja jännitys!

Kristuksen kirkon rakentaja, muurarirabbi, on nyt lastansa ja matkasauvansa laskenut. Matkan vaivat jäivät taakse. Työt on tehty. Finlandia-palkitun kirjansa Uuni lopussa Antti Hyry kuvailee, miten uuni saatiin vihdoin ja viimein valmiiksi muurattua. Uuni oli lämminnyt ja Hanna-vaimo paistanut leivät. Huokui tyytyväisyys ja kiitollinen mieli. Kirja päättyy sanoihin, jotka sopinevat myös Jaskaan. ”Menin seuraavana aamuna isoon pirttiin. Uunin kylki oli lämmin, laudoilla vastapaistettuja ohuita ruisleipiä. Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän tai vasta alkavan elämän.”