Miten kanttori Koskinen päätyi Lapualle?

Maaseudun kasvatti halusi urkuriksi

Monet seurakuntalaiset panivat merkille heti elokuussa, että tuomiokirkon urkujen koskettimistoa käytteli aivan uusi kasvo Lapualla.
Hänen taiturillinen ja väkevä otteensa alkoi kiinnittää nopeasti huomiota, ja esimerkiksi koulujen syyskirkoissa oppilaat repesivät huikean loppusoiton jälkeen spontaaneihin aplodeihin.
Musiikin maisteri Marko Koskinen, 39, ei ole aiemmin ollut juurikaan tuttu Etelä-Pohjanmaalla, mutta hänen kanttorinsieluunsa on solmittu salainen säie Lapuaan jo koulupoikana. Hän on kotoisin Ikaalisista pienestä Sisätön kylästä.
– Siellä sai kasvaa kuin Herran kukkarossa, ja kaikkialle oli aina pitkä matka. Siksi olen tottunut aina lähtemään, Koskinen kertoo.
Koskisella on edelleen tukikohta kotikylässä: kunnostettu torppa järven rannalla, ja eläimiä sen verran, että olo tuntuu kotoisalta. Koskisen asuessa viikkokunnissa Lapualla hänen hevosillaan, naudoillaan ja lampaillaan on hoitaja, mutta vapaapäiviksi hän ajaa aina kotiin tilaa hoitamaan.

Salainen säie Lapuaan

Haave kanttorin ammatista syntyi alle kouluikäisenä, kun hän pääsi kotikylästään muutaman kerran vuodessa Ikaalisten kirkkoon jumalanpalvelukseen.
– Olin vaikuttunut urkujen komeista pilleistä ja mahtavasta soinnista. Katselin ihaillen arvokkaan näköistä herrasmiestä tummassa puvussa, ja kysyin vanhemmiltani, kuka on tuo mies, joka saa soittaa urkuja. Kun sain vastauksen, päätin että minun elämäntehtäväni on tulla urkuriksi.
Koskinen luki jo koulupoikana uruista kaiken, mitä sai käsiinsä.
– Kerran näin isonsiskon musiikkikirjassa kuvan ja selostuksen Lapuan tuomiokirkosta, jossa on Suomen suurimmat urut. Siitä hetkestä saakka on takaraivossa sykkinyt toive päästä soittamaan niitä.

Kesäkanttorin pesti oli 16-vuotiaalle tähtihetki

Koskinen opiskeli soittoa ensin sähköuruilla, sitten pianolla, mutta nämä soittimet olivat vain astinpuita matkalla kirkkourkuriksi. Hän suoritti pikavauhtia musiikkikoulun, ja pääsi yläasteella Tampereen konservatorioon urkuriopiskelijoiden harjoitusoppilaaksi.
– Siitä alkoi se elämä, jota olin odottanut. Kun minut kutsuttiin 16-vuotiaana oman seurakunnan kesäkanttoriksi, se oli elämäni tähtihetki. Yhtä innostavalta on tuntunut vain yksi tarjous sen jälkeen.

Kysytty kanttori

Nuorella kanttoriopiskelijalla alkoi olla kysyntää keikkaurkurina lähiseudun seurakunnissa. Syksyllä 1987 hän aloitti kolmoisurakan: kolmessa vuodessa ylioppilastutkinto iltalukiossa, C-kanttorin tutkinto päivisin konservatoriossa ja opintojen rahoittaminen sijaiskanttorina joka viikonloppu. Ylioppilaskeväänä hän oli koulutettu 19-vuotias kanttori, jolla oli melkoinen työkokemus.
Koskinen löydettiin pian kirkollisten toimitusten kanttoriksi Tampereen tuomiokirkkoon, ja sen ohessa alkoivat myös monipuoliset tehtävät kuoronjohtajana Pirkanmaan seurakunnissa. Hän perusti useita lauluryhmiä ja projektikuoroja, ja 1992 hän käynnisti Ikaalisissa kamarikuoro Cantandon, jota johti 10 vuotta.

Sibelius-Akatemiasta yrittäjäksi

Korkeimman tason urkuriopinnot jatkuivat Sibelius-Akatemiassa, ja kirkkomusiikin tekeminen laajeni tuolloin myös suurempien kuoroteosten sovittamiseen, säestämiseen ja harjoittamiseen kuoronjohtajana.
Vuosituhannen vaihteessa seurakuntatyö väistyi, kun Koskinen ryhtyi vaimonsa kanssa hevosalan matkailuyrittäjiksi. Pariskunta vuokrasi lakkautetun kyläkoulun ja järjesti siellä työ- ja ratsuhevosiin liittyviä elämyspalveluita, leirejä ja työnäytöksiä. Ideoita oli paljon, niin myös työtä, ja muutaman vuoden kuluttua yrittäjäpariskunta viilasi liikeideaa ja siirtyi Kainuuseen pitämään yrittäjinä opetusmaatilaa.

Paluu kanttoriksi

Rankkojen yrittäjävuosien jälkeen avioparin tiet erosivat ja Koskisen sydän alkoi palaa taas kanttorin työlle. Matkustamiseen tottuneelle kanttorille oli tarjolla runsaasti töitä urkurina ja musiikinopettajana, ja seuraavina vuosina hän seikkaili keikkatyöläisenä Itä-Suomesta länsirannikolle. Luonnonläheisenä tukikohtana ja sielun lepopaikkana säilyi läpi vuosien kuitenkin aina oman kylän kotitorppa.

Suunta Lapualle!

Täysin yllättäen Koskiselle tarjoutui lapsuuden unelman toteutuminen, kun Lapualla avautui lähes vuoden mittainen kanttorin sijaisuus.
– Ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, tartunko tilaisuuteen. Se oli se toinen kihelmöivän innostava hetki urallani.
Lapualle muutto on ollut kuin jonkin ihmeellisen johdatuksen alla.
– Kun ajelin Lapualle ensimmäisen kerran loppukesällä, tuli selittämättömän hyvä tunne. Maisema rauhoitti ja kun määränpää lähestyi, tuntui kotoisalta. Tänne oli hyvä tulla. Ja kun istuin urkujen ääreen ja aloin soittaa, oli selvää, että tämä on minun soittimeni. Miten ne ovatkaan osanneet rakentaa 1938 soittimen ihan minua varten!
Koskisen mukaan Lapuan urkujen suuruus ei ole vain koossa ja äänikertojen määrässä, vaan soinnin luonteessa ja laadussa.

Kuoronjohto kiehtoo

Koskinen johtaa sijaisuutensa ajan myös tuomiokirkon ja Kauhajärven kuoroa, sekä harjoittaa Lapualla projektiluontoisena Rossinin teosta keväällä 2011 esitettäväksi.
– Kuoronjohdon psykologia on haastavaa ja palkitsevaa. On hienoa työskennellä ihmisten kanssa ja saada heidät tekemään yhdessä työtä ja tuloksia.
Koskinen ottaisi tuomiokirkon kuoroon mielellään vaikka kymmenen uutta laulajaa.
– Määrä ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, vaan äänten laatu. Kuoroparvelle mahtuu 55 laulajaa, mutta nykyisellä liki 30 laulajallakin voidaan tehdä haastavia teoksia. Suurten kuoroteosten, kuten pääsiäispassioiden valmistaminen on suuri elämys kuorolaisille. Teosten sisältö on koskettava, ja kun sen tulkitsee suuren laulajien joukon kanssa, se sykäyttää.

Kuoro ansaitsee haasteita

Koskisen suunnitelmissa on rakentaa Tuomiokirkon kuoron kanssa ensi pääsiäiseksi konsertti, jonka pohjana on osia Johannes-passiosta. Tällä kuorolla se on realistinen haaste.
Koskinen muistelee omia kuorokokemuksiaan opiskeluaikana. Jopa kahdenkymmenen takaiset hetket palautuvat mieleen tuoreina.
– Kun Matteus-passion kulminaatiokohdassa kaksoiskuoro huutaa orkesterin kanssa kysymyksen ”Kumman minä teille vapautan, Jeesuksen vai Barabbaan!” ja Bach on säveltänyt siihen riitasoinnun, sen tuntee selkäpiissä. Ja kun kolmen tunnin nuottikansion pitelemisen jälkeen saa vihdoin laskea tärisevät kädet alas, se on tunne, jota ei unohda.

Heli Karhumäki