Uskonto virtaa verenä taiteen suonissa

Ikolan mietteet olivat kiitospuheenvuoro 27.8. hiippakunnan tuomiokapitulin tilaisuudessa, jossa hänen perustamansa Koivu ja tähti –runotapahtuma palkittiin Lehti-tunnustuspalkinnolla ja 2000 euron rahalahjalla. (Väliotsikot Heli Karhumäen)

Synti, armo ja sovitus
ovat kielen salaisuus

Tuomas Akvinolainen sijoittaa arvohierarkiassaan runouden viimeiselle portaalle ja teologia komeilee portaikon yläpäässä. Keski-ajan runous on toki yksi selittävä tekijä hierarkialle, mutta muutenkin haluaisin kyseenalaistaa viisaan Tuomaksen portaikkoa.

Teologia pyrkii toki johdonmukaisesti ja ilmoituksen peruslähteelle Raamatulle uskollisesti pohtimaan jumalallisia asioita. Kuitenkin kaikkien keskeisten teologisten termien ympärillä on valtameren kokoinen tila salaisuutta, tyhjää tilaa, jota looginen ajattelu ei
voi koskaan tyhjentävästi täyttää. Jumala, synti, armo, sovitus, rakkaus ovat paitsi teologisia termejä myös kielen kiehtovan valtakunnan salaperäisiä asukkaita ja yksilön kokemuksen
mikromaailmankaikkeutta, jota loistavinkin kieli vain vertauskuvin voi tavoittaa. Runous voidaan määritellä myös eräänlaiseksi uteliaaksi vaellukseksi tämän valtakunnan metsissä, merillä ja tuntureilla.

Runo voi liikkua
evankeliumin ytimessä

Runo voi tulla hyvin lähelle kristityn kilvoituksen perusmaisemaa: se voi lähes huomaamatta asettua rukouksen naapuriksi, se voi ylistää psalmien hengessä Jumalan hyvyyttä uusin,riemullisin äänenpainoin, se voi liikkua evankeliumin ytimessä – etenkin virsirunoudessa - tavalla
jossa Sana laskeutuu elämämme taloon yllättävästi vaikkapa arjen rikkinäisestä ovesta.

Toki kristillisen julistuksen lähimaastossa askeltava runo voi myös nahistua hengettömän oloiseksi,
peitteleväksi korukuvioksi elämän traagisuuden ja ristin ylle.

Runo voi olla lain ruoska
tai äänettömien ääni

Hyvä runo käy dialogia, kyseenalaistaa, haastaa pohtimaan oman ajattelun juuria. Se voi toimia – niin kuin
historiassa on usein toiminut – kokonaisten yhteisöjen suurten asioiden äänenä.

Parin viikon takaiselta Tallinnan matkalta jäi erityisen koskettavana mieleen paikallisen oppaan muistelut
naapurikansamme vallankumouksesta. Hänen mukaansa hyvien runoilijoitten ja säveltäjien voimalla vallankumous laulettiin itsetunnoksi ihmisten sydämiin. Runosta on siis moneksi vaikkapa lain ruoskana tai äänettömien äänenä.

Taide ja uskonto ovat
veljet ja veriviholliset

Uskon tulevaisuuteen jossa taide ja uskonto toisiaan haastaen astuvat rinnakkain ihmisyyden polkua.

Torsti Lehtinen on sanonut taiteen ja uskonnon suhteesta seuraavasti:” Taide ja uskonto ovat veljet ja veriviholliset keskenään. Niiden symbioosi on syvä. Taide on uskonnon äidinkieli. Hyvä teologia on runoutta, huono suuruudenhulluutta. Uskonto virtaa verenä taiteen suonissa. Taideteos on aina
tekijänsä uskontunnustus. ”

Taiteen vapauden ja uskon
jännite lähes sietämätön

Keskustelut ja yhteydet monien taiteilijoiden ja runoilijoiden kanssa ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että useimmat heistä eivät päästä itseään yhtään sen helpommalla perimmäisissä kysymyksissä kuin vaikkapa teologit painiessaan Jumalansa kanssa. Tämän taistelun ääntä on syytä kuunnella. Moni kirkon uskoon sitoutunut runoilija on silti kokenut lähes sietämättömänä jännitteen, joka vallitsee taiteen vapauden ja uskon sitoutumisen vaatimuksissa.

Taide on annettu risti,
joka pitää kantaa

Kierkegaardilaisittain tämä kuilu lienee ylitettävissä. Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman on todennut :
”Ei taitelijalla ole vapautta. Taide on hänelle annettu risti, joka pitää kantaa.”