Haudan kiveystä vasten kukkii ruusu

Hautausmaajuhlassa 27.7.2008

Anna-Maija Raittila on kirjoittanut rukouksen sanat: "Pyhä Henki, elävän Jumalan henki, sinä hengität meissä kaikkeen siihen, mikä on haurasta ja vajaata. Sinä saat elävän veden pulppuamaan haavoistammekin. Ja sinun voimastasi kyynelten laakso muuttuu lähteiden paikaksi".

Ollessamme tänään koolla hautausmaajuhlassa voimme syvällä tavalla aavistella jotakin siitä, miten kyynelten laakso voi olla myös lähteiden paikka. Kaipauksen ja kyynelten tietä me joudumme kulkemaan silloin, kun läheisiämme hautaan saatetaan, sydämen kipuna me kuulemme rakkaat nimet poisnukkuneiden joukossa. Kun läheinen ihminen on poissa, jäljelle jää tyhjä tila eikä sitä tilaa voi korvata mikään muu. Tuo kokemus kertoo ihmisen elämän ja yhdessä eletyn ajan arvosta. Ja sittenkin me olemme hautausmaalla koolla hetkessä, joka rohkeasti kantaa nimeä "juhla". Syvällä uskomme ytimessä on tietoisuus siitä, että ristien ympäröimässä maisemassa me sittenkin olemme myös lähteiden paikalla.

Jäin miettimään, mihin lähteet luonnossa syntyvätkään? - Luonnossakin lähde syntyy sinne, missä sadevesi hakeutuu kallioperän ruhjeeseen tai muuhun maaperän huokoiseen osaan. Vain haurastuneesta maasta voi kirkkain lähde puhjeta esiin. Kuoleman varjossa kirkkaimmin näkyvät iäisyystoivon välkehtivät lähteet.

Tänään on etsikkoaikojen sunnuntai. Niinkuin Anna-Maija Raittila rukouksessaan sanoiksi pukee, elävän Jumalamme Henki hengittää meissä myös kaikkeen siihen, mikä on haurasta ja vajaata. Onkin sanottu, että suru on lähelle tulevan Jumalan varjo. Jumala on kaikkein lähimpänä silloin, kun ihminen on omasta voimastaan riisuttuna hänen kämmenellään. Jumalan henkäys saa meidät elämään ja hengittämään, mutta kun hän niin tahtoo, hän myös kutsuu meidän henkemme mukaansa sinne missä on hänen iankaikkinen valtakuntansa. Mutta Jumalan henki ei ole myrskyn eikä tuhon henki. Se on eläväksi tekevä henki, rauhan ja rakkauden henki. - Se, mikä meidän silmillemme merkitsee elämän katoamista, on Jumalalle katoamatonta elämää. Hiljalleen surun myrsky laantuu, mutta Jumalan tuuli jää kannattamaan kaikkea elämää.

Raamattu kertoo, miten Jumala kerran suojasi väsyneen Mooseksen asettamalla hänet kallionkoloon. Kulkiessaan ohi koko kirkkaudessaan, Jumala nosti vielä kätensä Mooseksen suojaksi. Kuljettuaan ohi hän otti kätensä pois, jotta Mooses sai nähdä hänet takaapäin. Kaikkivaltiutensa vahvalle kallioperälle Jumala meidätkin kaiken muun horjuessa nostaa. Siellä kallionkolossa Jumala suojaa meitä kämmenellään, me emme vielä saa nähdä häntä kasvoista kasvoihin. Hänen kirkkauttansa eivät silmämme kestäisi katsella. Hänen tiensä jäävät meille vielä monella tapaa selittämättömiksi ja salatuiksi.

Mutta voi olla niinkin, että elämämme keskellä Jumalan voima näyttäytyy niin väkevänä, että se ei tunnu mahtuvan sisimpäämme, ei tähän ihmisen rajallisuuteen. Kallionkolo voi tuntua liian pitkältä ja pimeältä. Siellä kallionkolossa, niin kuin kaikkialla muuallakin, meidän on tarpeen muistaa, että kukaan meistä ei ole niin alhaalla, ettei Kristus voisi häntä pelastaa, eikä kukaan meistä ole niin hyvä, ettei tarvitsisi Kristusta pelastajakseen. Hänessä me jo nyt katselemme Jumalan rakkauden kasvoja.

Haudan kiveystä vasten kukkii ruusu. Ruusu Herran veripisarassa. Hänen haavoissaan levätessämme saavat elämän vedet pulputa siinäkin, missä meidän haavamme kipeimmin koskevat. Hänen läsnäolossaan saa kyynelten laakso muuttua lähteiden paikaksi.

Hautausmaa antaa meille paikan, jossa muistella poisnukkuneita läheisiä ja tehdä sitä työtä jonka suru vaatii. Käydessämme läpi suruamme ja kaipaustamme, suru saa ajallaan muuttua kiitokseksi yhdessä eletystä elämästä. Hautausmaalla ei ajatellakaan vain kuolemaa, hautausmaa on monelle hyvä paikka pohtia myös elämää. Hautausmaalla elämä asettuu mittoihinsa. Näköalojamme avarretaan näkemään ja korviamme avataan kuulemaan Jumalan läsnäoloa elämäntodellisuutemme keskellä.

Täällä syvästi totta on se, mitä arkkipiispa on todennut ihmisen mahdollisuuksista Jumalan edessä. Meidän uskomme parhaimmillaankin on jos-uskoa, Jumalan puoleen ojentuvaa toivoa armosta ja ylösnousemuksesta. "Jos" sanaan sisältyy aitoa ihmisen nöyryyttä Jumalansa edessä, me tunnemme haurautemme ja vajavuutemme. Vaikka me joudumme omien suunnitelmiemme kanssa useinkin sanomaan "jos", Jumalalla on valta sanoa "kyllä". Ihminen anoo ja rukoilee, Jumala antaa ja lahjoittaa. Jumala itse löytää puoleensa kaipaavan ja sanoo toivollemme "kyllä". Hänen on viimeinen sana mullan päällä. Siitä me elämme, että se on armon ja rakkauden sana.